Koko kesäloman aikana olen ratsastanut vain muutaman kerran, toisin kuin edellisinä vuosina jolloin asuin kesät melkeinpä tallilla. Tosin melkeinpä kaksiviikkoa meni riparilla heti kesäkuun alusta, mutta silti sitä laskematta on tullut ratsastettua todella vähän. Viimeksi menin Inkulla viikko sitten. Maigaa on käynyt ratsastamassa eräs Saaran tuttu nyt jonkin verran, koska on tykästynyt poniin todella paljon. Mahdollisesti myös niin paljon että on halukas ponin ostamaan.
Tässä nyt näiden kuluneiden viikkojen aikana on tullut mietittyä todella asioita paljon, miettiessä on tullut myös katsottua hieman pintaa syvemmälle ja pakko myöntää että on tullut huomattua asioiden merkityksiä eritavalla. Esimerkiksi olen huomannut kuinka paljon ratsastus, kilpaileminen ja yleisesti ottaen hevoset merkitsevät itselle. Se on paljon enemmän kuin pelkkä harrastus, tästä kaikesta on tullut pohja joka kannattelee muuta elämääni. Nyt kun olen ollut vain kotona tai kavereiden kanssa, on aika alkanut käymään pitkäksi. Olen huomannut ikävöiväni tallille.
Miettiessä tajusin myös sen minkä kaikki muut ovat huomanneet jo paljon aikaisemmin, sen mikä on muuttunut, sen mitä en ole suostunut itselleni myöntämään tai edes ääneen sanomaan. Sen miksi jo pelkästään tallin suuntaan hengittäminen oli raskasta. Sen miksi tämä koko touhu alkoi tuntumaan vastenmieliseltä.
Innostuksen lopahtaminen ei tapahtunut päivässä, ei viikossa, ei edes kuukaudessa. Mutta se alkoi kutakuinkin sen jälkeen kun tutliin viime elokuussa viimeisen kerran klinikalta Darian kanssa, silloin kun sain tietää että Darialla ei voisi enään ratsastaa. Kaikki suunnitelmat muuttuivat kerta heitolla, kaikki tavoitteet sai unohtaa. Koska alla ei ollut enään ponia jonka kanssa niitä olisi voinut toteuttaa. Ennenkuin joku tulee sanomaan että "onhan Maiga jolla voit kilpailla ja ratsastaa", niin kyllä joo siinä ihan oikeassa ovat että voihan Maigalla valmentautua ja kilpailla, mutta eipä siitä paljon hyötyäkään ole. Ei Maigan kapasiteetti vain riitä, siihen mihin pitäisi. Maigan kanssa en pääse kehittymään tarpeeksi. Maigan kanssa kaikki junnaa vain paikallaan. Jos aivan tarkkoja ollaan niin olen vuosien 2009-2010 vaihteesta saakka vain junnannut siinä 80-90 cm. Vasta kun ostimme Darian pääsin nostamaan korkeutta ja kehittymään itse ratsastajana.
Kaikki muuttui kuitenkin lopullisesti silloin kun Daria lopetettiin. Syyllisyyden tunne tuli... Entä jos olisin tehnyt jotain toisin... Entä jos kaikki oli oman huolimattomuuteni syytä... Olisiko kaikelta tuskalta voitu välttyä?... Tietenkin tiedän että Darian lopettaminen oli ainoa vaihtoehto, eikä se ollut kenenkään meistä syytä. Silti nuo lukuisat kysymykset ja itsesyytökset pääsivät kasaantumaan möykyksi. Mitään en itselleni myöntänyt enkä sanonut mietteitäni kenellekkään ääneen. En edes antanut itselleni lupaa surra, vaan kielsin kaiken tapahtuneen, ja yritin vain unohtaa. Seurauksen voikin jo arvata. Kaikesta tuli jotenkin merkityksetöntä, koko kevät meni jonkin asteisessa "koomassa" . Nyt sen vasta tajuan, kun olen myöntänyt kaiken itselleni ja lakannut pakenemasta. Sanonut sen ääneen...
Enkä ole ratsastusta lopettamassa vaikka Maiga nyt menisikin vaan etsisin jotain kisattavaa. Koska ei ole uutta mitään järkeä ostaa ennen kuin tiedän mihin haluan lähteä opiskelemaan.
 |
| " U are too awsum to live this planet anymore " <3 |
 |
| 15062014 -Enna |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti