luukku 6

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!:) Tämän päivän aiheena onkin Hevoset sodassa. Tekstiin olen keräilly pätkiä eri sivustoilta.

Suomi oli ennen talvisotaa maatalousvaltainen maa, jossa hevonen oli sekä maa- että metsätaloudessa välttämätön apu. Vuonna 1939 oli maassamme 318 000 täysi-ikäistä ja 60 000 alle kolmevuotiasta hevosta. Hevoset olivat rodultaan suomenhevosia ja ne olivat tottuneet hyvin maamme erikoisolosuhteisiin, kuten ankaraan talveen. Syksyllä 1939 todettiin sotakelpoisiksi yli 173 000 hevosta.
Hevosten merkitystä korostaa se, että maassamme oli esimerkiksi vuonna 1939 vain 53 000 autoa, kun niitä oli vuonna 2000 huomattavasti yli kaksi miljoonaa. Puolustusvoimien rauhanajan joukoilla oli syyskuussa 1939 4700 hevosta mutta vain 134 kuorma-autoa.
Syksyllä 1939 armeijamme valmiutta kohotettaessa otettiin puolustusvoimille siviiliyhteiskunnasta 60 000 hevosta. Sodan aikana otettiin vielä lisää 12 000 hevosta.
Hevosten suurta tarvetta kuvaa se, että esimerkiksi 15 000 miehen vahvuiseen divisioonaan kuului 3500 hevosta, mutta vain 100 moottoriajoneuvoa. Noin 3000 miehen vahvuiseen rykmenttiin kuului 500 hevosta, 850 miehen vahvuiseen pataljoonaan 100 hevosta, 190 miehen vahvuiseen komppaniaan 10 hevosta ja 780 miehen vahvuiseen kevyeen kenttätykistöpatteristoon peräti 430 hevosta. Jalkaväkipataljoonaan ja -komppaniaan ei kuulunut yhtään moottoriajoneuvoa ja rykmenttiin ainoastaan yksi henkilöauto ja kaksi moottoripyörää.
Hevoset olivat kaluston, ampumatarvikkeiden, muonan, kenttäkeittiöiden ja raskasaseyksiköissä aseiden kuljetusta varten. Suuri osa hevosista sitoutui rehun kuljetukseen. Kenttätykistössä hevoset vetivät tykkejä yhtä raskasta patteristoa lukuun ottamatta. Raskasta tykkiä vetämään tarvittiin kahdeksan hevosta. Hevoset pystyivät normaalisti vetämään noin 300 kg:n tavarakuorman. Talvisodan alussa käytettiin kärryjä, mutta lumipeitteen kasvaessa siirryttiin rekien käyttöön.
Varsinaista ratsuväkeä olivat Suomen armeijassa jalkaväkidivisioonien kevyiden osastojen eskadroonat sekä Ratsuväkiprikaatin joukkoyksiköt Uudenmaan Rakuunarykmentti ja Hämeen Ratsurykmentti. Kevyet osastot lakkautettiin jo jatkosodan alkupuolella, mutta ratsuväkirykmentit taistelivat kunniakkaasti jatkosodan loppuun asti. Varsinainen taistelu tapahtui ratsuväellä jalan.
Talvisodan aikana menehtyi 7200 hevosta, joista 4000 vihollistulessa. Huhtikuussa 1940 aloitettiin hevosten kotiuttaminen, sillä niitä tarvittiin kipeästi alkaviin kevään kylvötöihin.
Välirauhan aikana hevosten määrää joukkojen organisaatioissa vähennettiin ja vastaavasti moottoriajoneuvojen määrää lisättiin, vaikka mahdollisuudet tähän olivatkin rajalliset. Esimerkiksi divisioonan hevosten määrä pieneni 3500:sta 2000:een.
Kesäkuussa 1941 ennen jatkosotaa otettiin puolustusvoimille 35 000 hevosta armeijan omien 9500 hevosen lisäksi. Sodan aikana otettiin vielä lisää 15 000 hevosta. Jatkosodan hyökkäysvaihe oli hyvin raskas ja noin 900 hevosta nääntyi rasituksen tai heikon ravitsemuksen johdosta. Yhteensä jatkosodassa menetettiin noin 15 000 hevosta. Sotasaaliina saatiin yli 12 000 hevosta, joista suuri osa oli huonokuntoisia.
Armeijan hevosten suuren lukumäärän, haavoittumisten ja sairauksien johdosta eläinlääkintähuolto oli sotien aikana kovan paineen alaisena. Eläinlääkintäyksiköt pyrittiin mitoittamaan mahdollisuuksien mukaan tarpeita vastaaviksi. Niinpä oli käytössä asianmukaisia sairastalleja sekä hevossairaaloita. Armeijan tarpeet johtivat puolestaan siihen, että kotirintaman eläinlääkintä jouduttiin hoitamaan vähäisellä henkilöstöllä.
Hevosten merkitys oli sekä talvi- että jatkosodassa armeijamme liikkuvuudelle täysin ratkaiseva. Millään sen ajan moottoriajoneuvolla ei olisi voitu korvata hevosta maastossa, sillä juuri maastoliikkuvuudessa hevonen oli ylivoimainen. Sen sijaan pitkiin tiekuljetuksiin hevonen oli liian hidas ja kuorma oli pieni.
Suomalainen sotilas tunsi suoranaista aseveljeyttä mukanaan olleita hevosia kohtaan. Hevosia pidettiin tavallaan sodan sijaiskärsijöinä. Niistä pidettiin mahdollisimman hyvää huolta. Suomenhevonen osoittautui hyvin luotettavaksi ja kestäväksi myös sodan ajan olosuhteissa. Suomenhevonen ja samalla sotahevonen saikin 1990-luvun lopulla oman muistomerkkinsä kiitollisuuden osoituksena sodissamme tehdyistä suurista palveluksista.


Hevoset Talvisodassa:

Suomen kokonaishevoskanta oli ennen Talvisodan syttymistä syksyllä -39 kaiken kaikkiaan 317604 täysiäkäistä hevosta, niistä kantakirja hevosia ja sotaan kelpaamattomia hevosia oli yhteensä 144307. Varsoja oli n 60 000. ”Sotakelpoisia” hevosia oli tuolloin 173297 eläinlääkintätoimiston luetteloimana. Varuskunnissa hevosia oli päivittäiskäytössä n. 4700 samaan aikaan. Vertailuksi mainittakoon, että tuolloin oli kuorma-autoja 134 kappaletta. Hevosia käytettiin erilaisten aseiden ja ammusten kuljetuksiin. Hevonen oli tuttu näky kenttäkeittiön sekä muonan ”veturina” noina aikoina linjoille. Paluumatkalla reessä on moni haavoittunut sotamies saanut kyydin sidontapaikalle. Kolme neljästä hevosesta suoritti palvelustaan nimenomaan etulinjan joukoissa.
Ennen Talvisodan syttymistä oli pestattu talojen isänniltä sotakelpoisia hevosia palvelukseen yli 60 000. Tehtäviinsä pestattujen hevosten kokonaismäärä nousi vielä ennen sodan päättymistä yli 10000 hevosella. Yhtäaikainen hevosten määrä palveluksessa oli 55000 – 65000. Määrä riippui luonnollisesti hevosten kotiuttamisesta, hevossotasaaliista ja niiden tappioista ym. syistä sodan tiimellyksessä. Sotasaaliina kerrotaan saaneen noin 3000 hevosta, joista reilut puolet olivat kelvollisia palvelukseen. Pelkästään Suomussalmen Raatteentien taisteluista kertyi sotasaaliiksi suurin hevosmäärä, lähes 1200 hevosta. Karjalan taisteluista kappalemäärin hevossotasaalista ei kertynyt em. tavoin, sillä neuvostosoturit tyrehdyttivät niillä nälkäänsä. Suomalaisten hevosia kaatui vihollistulituksissa lähes 4000. Kaiken kaikkiaan menetimme kadonneina, kuolleina tai lopetettuina yli 7000 hevosta. Ei sovi unohtaa, että Talvisodassa hevoset olivat hiljaisia puurtajia öisillä kuljetusmatkoillaan. Pitkät kolonnat täyttivät öiset tiet. Ne turvasivat menestyksekkäästi osaltaan miestemme elämän rintamalla. Silloin ei mikään ajoneuvo olisi pystynyt korvaamaan hevosta, näin ollen hevoset olivat korvaamattomia.
Alla oleva muistolause on kaiverrettu kilpeen muistuttamaan jälkipolviamme Suomenhevosen uhrista vapaalle Isänmaallemme. Kunniakilpi on salpalinjan panssarieste kivessä Harjussa Vironlahdella. ”Yllä aavojen soitten ja ikikorpien, seisoi ylväänä kentillä taistojen Suomenhevonen – urhea sotahevonen. Vapautemme vankka lukko.”

Suomalaisista sotilaista suurin osa piti hyvää huolta hevosista. He jaloittelivat niitä kovilla pakkasilla öisin, ettei niille tullut liian kylmä. He hankkivat niille heinää ja rehua joskus oman henkensä vaarantaen, syöttivät niille leipänsä ja jopa kuorivat perunat mahdollisimman paksusti, jotta hoidokille jäisi kuorissa enemmän syötävää. Sen lisäksi, että hevonen oli erittäin tarpeellinen kuljetustehtävissä se oli myös ystävä ja kiintymyksen ja ylpeyden kohde.

Maalta kotoisin olevat mainittiin parempina hevosmiehinä kuin kaupunkilaiset, joilla ei välttämättä ollut minkäänlaista aiempaa kokemusta hevosista. Ainakin talvisodassa hevosmiehiksi valittiin jostain syystä miehiä, joita ei muihin tehtäviin kelpuutettu ja joilla ei välttämättä ollut mitään hevoskokemusta. Tehtävät saattoivat kuitenkin olla hyvin vaativia. Hevosmies hevosineen pelasti monen miehen hengen, kun muuta kuljetuskeinoa ei haavoittuneelle ollut.
Kaikki eivät olleet innoissaan hevosmiehen pestistä. Hevosen hoitaminen oli vastuullinen tehtävä oloissa, joissa ison eläimen hengissä pitäminen vaati ajoittain ponnisteluja.
Jatkosodassa olin kivärikomppaniassa hyökkäysvaiheen aikana, joten tunsin oloni paljon paremmaksi, kun ei tarvinnut huolehtia hevosesta. Hyvin pätee vanha sanonta, että huoleton on hevoseton poika.

Osa miehistä taas huolehti mielellään hevosista. Paavo Kytökorpi kertoo erityisen huolellisesta hevosmiehestä, joka teki hevoselleen korsun, vaikkei ollut vielä pakollistakaan, syötti sille kaikki tähteeksi jääneet leipäpalat selluappeessa ja haki heinää ladosta ”ei kenenkään maalta” vaarantaen henkensä. Tämä samainen mies oli kyydittänyt hevosineen kertojan purilailla turvaan, kun hän oli haavoittunut. Kytökorpi kertoo myös toisesta tunnollisesta hevosmiehestä, perheettömästä muonakuskista, joka ei malttanut lomille lähteä, kun oli niin huolissaan kauramoottorinsa hyvinvoinnista.

Harvoin sai mies oman hevosensa hoidokikseen, mutta siitä on muutamia mainintoja kertomuksissa. Oma hevonen sai osakseen erikoiskohtelun, mikä oli myös asianlaita, jos hevonen oli samasta pitäjästä. Jos hevonen ei ollut miehelle ennestään tuttu, saattoi hän hevoskortista saatujen tietojen perusteella kirjoittaa sen omistajalle ja kertoa hevosen voinnista. Hevosen kotiväen ja hoitajan välille saattoi sukeutua tiiviskin kirjeenvaihto,jossa kotiväki sai kuulumisia ja hevosmies ja hevonen paketteja, joissa oli mm. villasukkia, sokeria, leipää, jopa huopa hevoselle.

 Hevosille oli varattu heinää, kaura- ja ruisjauhoja sekä sellua eli paperiselluloosasta tehtyä korvikerehua. Rehustus ei kuitenkaan aina toiminut ja hevosmiehet saivat etsiä ruuan hevosilleen kilometrien päästä ja toisinaan jopa oman henkensä vaarantaen, jos houkutteleva heinälato oli niin sanotusti ”ei kenenkään maalla”. Erityisesti jatkosodan alkuvaiheessa, etenemisen ja taistelujen aikana rehuhuollon ongelmat ja pitkät marssit näännyttivät hevosia. Satoja hevosia kuoli tai niitä jouduttiin lopettamaan.